Jumppaaja voittaa aina

10 vuotta tanssin taikaa

Kun olin 9 vuotta vanha, naapurini Piia pyysi minua mukaan tanssiharjoituksiin. En ollut ihan varma, mitä ajatella tai mitä mieltä olin, mutta koska Piia oli kaverini, päätin lähteä mukaan katsomaan, mitäs siellä sitten oikein tehtäisiin. En koskaan mennyt uudestaan tuon päivän jälkeen Piian kanssa, jotenkin minua ei kiinnostanut tai innostanut tai sitten olin vaan niin pieni, että en ihan vielä ollut valmis aloittamaan sitoutumista ja vastuullisuutta vaativaa harrastusta. (Tai sitten vain en tykännyt venyttelemisestä..)

Seuraavana keväänä luokaltani muutama tyttö osallistui Kokkolan Jymyn mukana tanssitapahtumaan, jossa pääsi telkkariin ja esiintymään aina Helsinkiin asti! Muistan hyvin, kuinka tv:stä katsoessani juuri ne kaverini juoksivat tanssin loputtua viimeisinä pois esiintymiskentältä ja vilkuttivat kameralle. Luulen, että tuolloin minäkin päätin, että eihän tuo tanssiminen niin kamalaa varmaan olekaan.

Kyseinen tapahtuma oli Stadion 10, TUL:n 80-vuotisjuhlatapahtuma, josta tänä vuonna on tullut kuluneeksi 10 vuotta ja jonka ansiosta minä silloin 10-vuotiaana aloitin tanssin Kokkolan Jymyssä ja tuolla tiellä olen vieläkin.

Noihin kymmeneen vuoteen on mahtunut kaikenlaista ryhmätanssin, discotanssin ja showtanssin siivittämänä: iloja, suruja, onnistumista ja pettymistä. Esimerkiksi ensi kerran kisatessamme 12-vuotiaina tuolloinen joukkueeni ei saanut edes sijoitusta, koska olimme väärällä tanssilla väärissä kisoissa. Monien kuukausien harjoitukset tuntuivat valuvan hukkaan eikä mieli ollut kovin hyvä. Noh, siitäkin selvittiin ja uusien koreografioiden harjoittelu jatkui uudella innolla ja tahdolla olla parempi. Toisaalta seuraavat sijoituksetkaan eivät päätä huimanneet, joskin meillä oli aina kisamatkoilla niin hauskaa, että kukapa niitä kaikkia saavuttamattomia mitaleja tai sijoja jaksoi ajatellakaan. Tärkeintä oli se, että sai ja pystyi tanssia ja kisata.

Lukuisat esiintymiset niin Jymyn omissa juhlissa ja tapahtumissa kuin koulunkin juhlissa lisäsivät omaa kiinnostusta ja kasvamista tanssiin ja luonnollinen jatke kaikelle sille harrastamiselle, esiintymiselle, kilpailemiselle ja hauskalle oli itse alkaa ohjata ja nyt jo yli viisi vuotta ohjattuani voin vain sanoa sen olleen paras mahdollinen valinta, jonka elämässäni olen tehnyt. Kun on saanut jakaa omaa osaamistaan ja kehittyä koko ajan paremmaksi ja kehittää muita, tuntuu, että sillä kaikella nuoruudessa koetulla ja läpi käydyllä on ollut hyötynsä ja tarkoituksena.

Kun oman joukkueeni Orionin kanssa kisoja on kolmisen vuotta kierretty ja niitä kauan kaivattuja mitalejakin on saatu, voi vain ihmetellä, kuinka tanssi ja tanssin tekeminen ja ohjaaminen on voinut muodostua niin suureksi osaksi elämää.

Viisi vuotta sitten Kokkolan Jymy osallistui  TUL:n 85-vuotis juhliin Oulussa ja myös muutama vuosi sitten SunSvoili tapahtumaan Tampereella ja nuo unohtumattomat kenttäohjelmakokemukset ovat tuoneet uutta ja ihmeellistä lisää tanssiin: se, että yhdessä osataan ja opitaan, että se kaikki satapäinen joukko on tullut esittämään sitä samaa, mitä mekin ja että tässä ei nyt erotella parempia huonommista vaan kaikki ollaan samalla viivalla, saman koreografian ja tanssin takia.

Kun sitten viime syksynä aukesi mahdollisuus osallistua jälleen TUL:n juhlintaan, nyt 90-vuotisjuhlien merkeissä, iski ajatus aivan yllättäen: mitäpä jos tällä kertaa ei vain itse tanssisi, vaan ottaisi myös seuraohjaajan paikan ja ohjaisi oman seuran sisällä nuoremmille liittojuhlien koreografian! Uudet tuulet puhalsivat siis myös ohjaamisen puolella ja tuntui, että vielä vanhempanakin voi oppia ja kokea aina jotakin uutta ja erilaista. Lisäksi liittojuhlilla kisattiin TUL:n ryhmätanssin mestaruudesta ja joukkueeni Orion saikin pronssimitalin. Kuinka paljon voikaan 10 vuoteen mahtua!

Nyt kun katson mennyttä kesää ja menneitä vuosia taaksepäin, voin vain arvata, millaisia kisoja, esiintymisiä, harjoituksia ja tapahtumia tulevat vuodet tuovatkaan tullessaan. Jo nyt uusia aluevaltauksia olen saanut: syksyllä Orionin lisäksi aloin ohjata 6-8-vuotiaitten jumppakoulua sekä 30+ ryhmää Ihanaiset sekä koreografioita on tullut tehtyä niin koulumaailmassa kuin seurakunnassakin. (Laskin kerran kaikki viime vuoden koregrafiat, joita oli tullut tehtyä kaikkiaan 15!) Kaikki tämä alkoi 10 vuotta sitten kohdallani tanssikärpäsenpuremasta päästä esiintymään ja vimma tanssia ja tehdä tanssia vain jatkuu. Tanssi on jollain tapaa niin eriskummalinen urheilumuoto, että kaikenlaiset ihmiset kaikenlaisista elämäntilanteista ja sosiaalisista ympyröistä voivat sitä harrastaa, ilokseen tai jopa ammatikseen.

Mikä tanssissa sitten kiehtoo? Miksi minäkin vielä kymmenen vuoden jälkeen tai Jymyn vanhimmat jäsenet kymmenien ja kymmenien vuosien jälkeen palaavat aina harjoituksiin ja jatkavat tanssin perinnettä? Yhtä täydellistä vastausta ei ole, mutta annan hyvän ehdotuksen: tanssista saa irti! Se on hikistä urheilua, toisaalta kaunista ja rentoa kuntoilua, luovaa ja henkevää, mutta samalla tekniikkaa, hiontaa ja toistoja vaativaa ja aina paremmaksi tavoittelua. Tanssi sisältää tunnetta ja tunnelmaa, hikeä ja kyyneleitä, ja siksi ainakin minä olen löytänyt tanssin taian, joka kantaa elämäntapana aivan loppuun asti.

Kaikki alkoi kenttäohjelmasta ja päättyy tässäkin kenttaohjelmaan. Sillä nyt kun olen itse tanssinut muutamaankin kertaa kenttäohjelmissa ja toiminut ohjaajana kenttäohjelmakoreografiassa, mikä olisi seuraava etappi? Ehkä joskus tulevaisuudessa ohjaajat ympäri Suomea ohjaavat minun tekemääni kenttäohjelmaa? Kenties.

                                        - Sanna Räisänen, tanssinohjaaja, 20 v., Kokkolan Jymy-